Kursivoitu teksti on kuvan henkilön ajattelua. Tämä osan alkuun kantaäitimme kertoo hieman itsestään ja elämästään. HUOM! Legacyssäni saattaa ajoittain esiintyä perheen pienimmille sopimatonta materiaalia, joten lukekaa omalla vastuullanne.
Terve kaikki. Olen Helen Jenkins, vasta La Fiesta Techin yliopistossa opinnot aloittanut nuori nainen. Luonteeltani olen sottainen, menevä, laiska, leikkisä ja marisija. Lisäksi minua kuvaillaan neuroottiseksi romantikoksi. Tapanani on tavoitella kaukaisia unelmiani, jotka nekin muuttuvat matkan varrella. Tavoitteistani päällimmäisin on elää nautinnollinen elämä ja päästä pelisuunnittelijan ammattiin - olenhan aina ollut sitä nörtihtävää osuutta väestöstä, mistä olen lähinnä ylpeä.
Lapsena olin kaikin puolin normaali, pirteä tyttö. Tarhassa ja ala-asteella minä olin yleensä se, joka keksi hulluja ideoita ja sai kaikki muut tytöt niihin mukaan. Minulla ei koskaan ollut tylsää hyvän mielikuvitukseni ansiosta.
Kuusivuotiaana maailmani järkkyi. Äitini kuoli syöpään ja isäni teki itsemurhan asiasta kuultuaan. Tunsin oloni hylätyksi. Minut sijoitettiin asumaan setäni kanssa kerrostaloon synnyinkotini läheisyydessä, Libertyn naapuristossa. Setäni ei ollut paha ihminen, vaan alkoholisti, aivan kuten vanhempanikin olivat olleet. Hän yritti huolehtia minusta parhaansa mukaan, muttei koskaan osannut olla varsinainen isä-hahmo.
Näen yhäkin välillä öisin painajaisia, joissa olen vanhempieni haudalla sanomassa hyvästejä, kun taivas muuttuu yllättäen tummaksi, alkaa ukkostaa ja salamoida sekä sataa kovia rakeita.
En voi sanoa lapsuuteni olleen aivan hirveä, vaikka minulle sattuikin ikäviä asioita. Päällisin puolin olin kuitenkin onnellinen lapsi, vaikka sisällä myllersikin. Teini-ikäisenä aloin vetäytyä omiin oloihini. Setäni laittoi minut yksityiskouluun luullen sen olevan minulle hyväksi, mutta todellisuudessa syrjäydyin siellä köyhän perheen hiljaisena lapsena entistä enemmän. Kuuntelin musiikkia päivät pitkät muiden oppilaiden juorutessa minusta keskenään.
Alkoholiin en halunnut koskea, sillä pelkäsin vanhempieni kohtaloa. Sen sijaan löysin turvaa sedältäni varastamistani reseptilääkkeistä. Ne saivat edes hetkeksi sisäisen myllärrykseni loppumaan.
Öisin pukeuduin villeimpiin bilevaatteisiini sekä pinkkiin peruukkiin ja suuntasin naapuruston laidoilla sijaitsevalle pienen piirin klubille. Paikalla oli lähinnä täysi-ikäisiä, joten minuakin kohdeltiin sellaisena. Pihalla tarjoiltiin alkoholia ja tupakkaa sekä puhuttiin p*skaa, sisällä pauhasi luja, nopea musiikki aamuyöhön saakka. Itse olin saanut klubin sijainnin selville Internetistä - mistäpä muualtakaan?
Teini-iän kriiseistä enemmän tai vähemmän selvittyäni ilmoitin lopulta sedälleni lähteväni yliopistolle elämään omaa elämääni. Hänellä ei tietenkään ollut mitään päätöstäni vastaan, saipahan minut vihdoin pois jaloistaan. Saavuin tänne juuri. Olen ehtinyt käydä vaatekaupassa ja asettautunut aloilleni, mutta muita opiskelijoita täällä ei vielä ole näkynyt. Tulkoon mitä on tullakseen, tässä sitä nyt mennään. Toivottakaa minulle onnea!
Ensitöikseen Helen riensi valitsemaan itselleen mieleisimmän huoneen asuntolasta. Täksi osoittautui tietenkin ainut huone, jossa oli tietokone. Haikein mielin Helen joutui kuitenkin myymään sen välittömästi, sillä rahasta oli todellakin nyt pulaa. Onneksi asuntolan yhteisistä tiloistakin löytyi kone, joten vieroitusoireisiin Helen ei tule heti kuolemaan. Saamillaan rahoilla Helen sai hieman sisustettua ankeaa huonettaan ja hankittua sinne uudet, värikkäämmät tapetit sekä viininpunaisen kokolattiamaton.
Hetken kierreltyään ja kaarreltuaan Helen törmäsi ensimmäiseen opiskelutoveriinsa. Yllätyksekseen tavallisesti sisäänpäinkääntynyt Helen sai huomata, että tämän Victor Hanbyksi esittäytyneen miekkosen kanssa juttu luisti välittömästi. He olivat hetkessä selittämässä kilpaa roboteista, peleistä ja tietokoneista hurjasti käsillään viittoen ja suut vaahdoten.
Entistä mielekkäämmän tilanteesta teki Helenille se, ettei hän pitänyt Victoria ollenkaan pahannäköisenä. Tämä poika sai hänen hormoninsa hyrräämään. Tavallisesti Helen pitää loogisista punapäistä, mutta ei häntä haitannut pätkääkään, että hänen pinnallisempi kriteerinsä jäi täyttymättä. Victoria pukivat ruskeat hiukset vallan mainiosti. Helen päätti rohkaistua ja heittää hieman avointa flirttiä, niin epätavallista kuin se hänelle olikin. Victor ei pannut pahakseen, vaan antoi Helenin suureksi helpotukseksi samalla mitalla takaisin.
"Sinulla on... Tuota... Hieno raita paidassasi", Helen imarteli kömpelösti. "Sinulla on upeat silmät", Victor vastasi hymyillen ja sai Helenin punastumaan.
Victor mainitsi pitävänsä tytöistä, jotka ovat taitavia mekaniikassa, joten Helen alkoi oitis puhua autonosista ja kaikesta muusta hänen vajaavaiseen mekaniikkatietämykseensä sisältyvästä.
"Millainen silinteri autossasi on, eikun... Mikäs se nyt olikaan... No kuitenkin", Helen sopersi. Victor kuunteli ystävällisesti hymyillen. Omalla puheenvuorollaan hän korjasi Helenin mokia hienovaraisesti.
Victorin mennessä purkamaan tavaransa, paikalle oli ehtinyt ilmaantua lisää asuntolan väkeä. Ikäväkseen Helen sai huomata, ettei hänellä synkannut heidän kanssaan läheskään yhtä hyvin, kuin Victorin kanssa. Asuntolan tytöt riensivät koulukirjojen ääreen suurella mielenkiinnolla Helenin suunnitellessa yliopiston alkajaisbileitä. Ei hän kuitenkaan loppujen lopuksi niitä yksin jaksanut järjestää.
Kirjauduttuaan asuntolan koneelle pääaineensa valitakseen Helen ajautui pelaamaan lumilautailupeliä tuntikausiksi, tapansa mukaan. Opiskelusta ei loppupäivänä sitten tullutkaan mitään. Pääaineekseen hän valitsi ensin fysiikan, sillä kyseinen aine on aina kiinnostanut häntä suuresti. Hetken pohdittuaan Helen päätti kuitenkin vaihtaa matematiikkaan, jossa asioita tarkastellaan hänen mielestään "astetta kuivemmasta näkökulmasta" kuin fysiikassa, mutta matematiikasta tulisi olemaan enemmän hyötyä pelisuunnittelijan työssä.
(Välihuomio: Älkää ihmetelkö, kun Helenin meikit saattavat vaihtua tiheästi näissä ensimmäisen jakson kuvissa ilman mitään mainintaa. Kunhan testailin erilaisia meikkityylejä hänellä.)
Luennoille Helen sai pinkoa täyttä juoksua, täsmällisyydestä häntä ei nimittäin tunneta. Kovin montaa kertaa hän ei luennoilla tosin ehtinyt käydäkään kunnes totesi, että itsenäinen opiskelu oli tehokkaampaa ja hänen laiskaan luonteeseensa sopivampaa.
Victoriin tyttö törmäsi asuntolalla toistuvasti, jolloin he jäivät aina rupattelemaan keskenään. Kaksikko oli päivä päivältä läheisempi, mutta mitään selkeän romanttista heidän välillään ei ollut, vaikka kipinöitä lentelikin ilmassa ja molemminpuolinen flirttailu oli näkyvää.
Nähdessään Victorin viettämässä aikaa muiden tyttöjen kanssa Helen ei voinut olla olematta hieman mustasukkainen.
"Me olemme hänen kanssaan vain kavereita. Sen sijaan minulla on eräs toinen tyttö kiikarissani", Victor vastasi silmäänsä vinkaten Helenin kysyttyä varovaisesti, oliko tällä mitään meneillään kuvassa olevan Kay Goldmanin kanssa.
Rupattelun ja flirttailun lisäksi shakinpeluusta muodostui tämän kaksikon yleinen aktiviteetti - olivathan pelit molempien mieliharrastus. Helen piti siitä, miten shakki sai hänen aivonsa ruksuttamaan.
"Sinun täytyisi olla yli-inhimillinen robotti minut voittaaksesi", Helen uhosi erään yhteisen pelituokion alussa ensimmäisen siirtonsa tehtyään.
"Vai niin, no sehän nähdään", Victor naurahti.
Victorin ollessa toisaalla Helen oli yksin - aivan kuten yläasteellakin. Kipeät muistot palasivat Helenin mieleen, mutta hän ei halunnut antaa niiden masentaa. Nyt hänellä sentään oli Victor ystävänään ja valoisa tulevaisuus edessään.
Opiskelun ohella Helen hakeutui pätkätöihin asuntolan ruokalaan. Töissä hän joutui pukeutumaan sanojensa mukaan "epämuodikkuuden määritelmään", mutta saihan hän sentään vastineeksi rahaa taskunpohjalle. Olihan oman osakunnan perustaminen hänellä suunnitelmissa, eikä se ole aivan ilmaista touhua.
Eräänä syksyisenä päivänä Helen ja Victor asettautuivat asuntolan nurkille pilviä ihastelemaan. Samalla he tutustuivat toisiinsa entistä paremmin kertoillen tarinoita lapsuudestaan ja perheestään. Victor kertoi muun muassa lapsuuden lempilelustaan, josta hän ei ollut kehdannut puhua kenellekään muulle.
"Kuule, Victor..." Helen rohkaisi itsensä, "Pidätkö sinä minusta muutenkin kuin kaverina?" hän jatkoi. Victor oli hetken ihan hiljaa, mikä sai Helenin sydämen takomaan tuhatta ja sataa. Sitten Victor tarttui hänen käteensä ja auttoi hänet seisomaan.
Ennen kuin Helen ehti hämmennykseltään edes tajuta, mitä tapahtui, Victor oli jo painanut huulensa hänen huulia vasten. Sinä hetkenä tytöstä tuntui, että hän oli maailman huipulla.
"Kelpaako vastaukseksi, timanttisilmä?"
"Kyllä kelpaa!" Helen kikatti ja miltei tukehdutti Victorin tiukalla halillaan.
Maailman huipultakin on palattava takaisin maanpinnalle. Pian oli ensimmäisen vuoden viimeisen lopputyön aika. Helen selviytyi siitä koetta edeltävänä yönä kahvin voimin.
Itse kokeeseen hän lähti aamulla väsynein silmin, mutta piristyi suuresti Victorin juostessa pihalle hänen peräänsä toivottaakseen kokeeseen onnea. Talvikin alkoi jo kolkutella ovella, mutta päin vastoin kuin säätä, näiden kahden välistä suhdetta se ei kylmettänyt laisinkaan. Kokeesta Helen selvisi huippuarvosanoin.
Koulumenestyksestä saamiaan rahoja Helen päätti lähteä tuhlaamaan läheiseen ostoskeskukseen toisen kouluvuoden alkamisen kunniaksi. Ostoskeskuksen pihalla hän törmäsi tähän mielenkiintoiseen näkyyn, ja uteliaana siminä hänen oli tietenkin mentävä jututtamaan naista.
Kauaa Helen ei Sierra Johnstoniksi esittäytyneen noidan kanssa ehtinyt keskustella ennen kuin syntyi erimielisyyksiä.
"Muoti!? Hyvät asiat ovat pysyviä, eivät vaihdu joka sesonki!" Sierra tuhahti. Muodin suurena ystävänä Helen tukki oitis korvansa tältä pyhäinhäväistykseltä.
"Mitä hemmettiä oikein huidot, noita-akka? Nytkö muutat minut rupisammakoksi?" Helen sätkähti ja päätti jatkaa matkaansa ennen kuin Sierra tekisi työtä käskettyä.
Helen halusi tyylinsä olevan luonnollinen, joten uusien maanläheisten vaatteiden lisäksi hän rastoitti hiuksensa ja alkoi meikata kevyemmin, jolloin hänen pisamansakin tulivat taas paremmin esille. Hän oli sitä mieltä, että yliopisto on mitä mainion paikka erilaisten tyylien kokeilemiseen.
Vaikka tyyli ja lukuvuosi vaihtuivatkin, Helen pysyi sisältä samana siminä. Tietokonepelien ja shakin lisäksi hän oli täysin hullaantunut tähän asuntolan aulasta löytyvään, retrohenkiseen pelikoneeseen.
"Pitäähän elämässä stressin ohella olla aikaa nauttia!" hän pohti viettäessään pelikoneen äärellä tovin jos toisenkin.
Kyllä sitä stressiäkin kuitenkin oli riittämiin. Helenin olisi tehnyt mieli vetää yliopisto rennosti läpi sieltä, missä aita on matalin, mutta pelisuunnittelijaksi tulevaisuudessa päästäkseen hänen oli tehtävä töitä arvosanojensa eteen.
Työskentely kannatti, sillä kolmannen lukukauden päättyttyä Helenillä oli vihdoin säästössä tarpeeksi rahaa osakunnan perustamiseen. Hän hyvästeli Victorin haikein mielin, mutta lupasi kutsua tämän välittömästi osakuntatalolle sinne asettauduttuaan.
"Victor, minä... Minä rakastan sinua", hän kuiskasin pojan korvaan lähtiessään.
"Minäkin rakastan sinua, timanttisilmä", Victor vastasi ja suuteli Heleniään hellästi.
Säästöillään Helen sai vuokrattua sopivan kokoisen tontin ja rakennutettua ulkoasultaan tämänlaisen talon osakunnakseen.
Miltä talo näyttää sisältä? Miten elämä osakunnassa sujuu? Rakastaako Victor todella Heleniä, vai onko hänellä muita naisia Helenin ollessa toisaalla? Vastaukset näihin ja moneen muuhun kysymykseen ensi osassa! Toivottavasti piditte, jaksatte kommentoida (<3) ja tulette jatkossakin lukemaan! :>
